PIIRA - PIIRAINEN - PIIROINEN - PIIRONEN - PIIRANEN

Tietoja suolakaupasta

Kerätty sukuseuran Vienan retkeä varten

Tekijä: Jorma Piirainen kesäkuu 2012


Solovetskin luostari ja sen oikeudet

1500-luvulla saarelle rakennettiin jyhkeä linnoitus. Luostari sai tuolloin laajoja valtuuksia Vienanmeren alueen luonnonvarojen käytössä, ja siitä tuli myös alueen taloudellisen toimeliaisuuden keskus. Sillä oli muun muassa lukuisia suolatehtaita ja se hallitsi kalastusta, turkispyyntiä ja osin kaivostoimintaa. Linnoituksessa oli myös voimakas varuskunta. Luostarilla oli useita skiittoja eli sivukirkkoja, niistä yksi sijaitsi Tsuupassa.

Vielä 1563 verokirjan mukaan lähes kaikki suolankeittämöt kuuluivat talonpojille, mutta jo 1590 kaikki suolankeittämöt omisti Solovetskin luostari. Aluksi talonpojat maksoivat luostarille veron keittämästään suolasta, mutta sittemmin tilanne muuttui siten, että talonpojat olivat palkollisia ja työnjohto tuli luostarista eli koko suolankeitto ja kauppa oli luostarin hallinnassa.

Suolankeiton keskuksia olivat rannikkoalueet Kemistä etelään sekä pohjoisempana Kierettin ja Tsuupan alue.

Luostari sai myydä määrätyn määrän vapaasti ilman tullia suolaa markkinoille, maksaen ylimenevästä osuudesta veroa tsaarille.

Talonpoikien omistaessa suolankeittimöt kauppaa käytiin Vienanmeren rannikolla, mutta luostarin siirtyessä pääomistajaksi 1500-luvun lopulla Äänisen pohjoisrannalla Sjuojuoen lähtöpisteessä sijaitsevasta Poventsan kaupungista muodostui 1600-luvun alkupuolella varsinainen suolakaupan keskus.

Tässä lienee myös selitys sille, että Eskil Piira 1600-luvun puolivälin tienoolla muutti syntymäseudultaan Pudasjärveltä Kuhmoon. Pudasjärveltä oli pitkä ja hankala matka osin merta pitkin Poventsaan. Lammasperä puolestaan sijaitsee siten, että se on kolmen eri vesireitin latvoilla ja tarjoaa täten logistisesti oivallisen sijainnin.

Varnitsat eli suolankeittimöt

Vienan karjalaiset säilyttivät laajat vapautensa läpi 1400-luvun. He maksoivat veroa Novgorodille ja kantoivat Lapin kylistä veroa esivallallensa saaden itsekin siitä osuuden. Sen jälkeen kun Moskova oli alistanut Novgorodin valtion, se kiristi hallinnon otetta myös Karjalassa. Vienan karjalaiset säilyttivät kuitenkin vaurautensa vielä 1500-luvulla eräkulttuurin ja kaupan sekä osittain myös rannikon maatalouden varassa.

Jo Novgorodin vallan ajalla karjalaiset olivat kehittäneet uuden tulolähteen suolan valmistuksesta merivedestä keittämällä sekä suolakaupasta etelään.

Ruotsalainen Olaus Magnus kertoo Pohjoisten kansojen historiassa 1500-luvun puolivälissä, miten pohjoisessa suolaa valmistettiin: Merivettä johdettiin mahdollisimman syvältä ontoilla puuputkilla rannalle rakennettuihin leveisiin ja mataliin altaisiin, joissa vesi haihdutettiin pois keittämällä ja saatiin meriveden sisältämä suolaa talteen. Tekniikka tunnettiin hyvin Vienan meren rannikolla, missä asiakirjat 1560-luvulla kertovat parhaina aikoina toimineen noin 180 suolankeittämöä eli varnitsaa.

Varnitsassa oli tavallisesti kaksi seppien takomaa laakeaa suolapannua, joista toisen alla paloi aina tuli, silloinkin kun toista tyhjennettiin ja täytettiin. Saksalainen Venäjällä matkaillut pikkuaatelinen kertoo muistelmissaan, että talvisin 2000 hevosta rahtasi Vienan mereltä suolaa rekikuljetuksena Venäjälle. Vaikka tieto voi olla liioitteleva, pidettiin Vienan suolatuotantoa tärkeänä, mainitaanpa Vienan suola kauppatavarana 1600-luvulla Kajaaninkin markkinoilla, kauppiaana Eskil Piira.

Suolankeitosta laivureiksi

Suolankeitto oli tärkeä työllistäjä. Siihen tarvittiin metsätyömiehiä, seppiä ja puuseppiä, taitavia keittotaidon ammattilaisia, pakkaajia, varastoijia, kauppiaita ja rahtaajia. Se toi vaurautta ja sen kautta vapauttakin Vienan Karjalaan. Ala oli aluksi kokonaan talonpoikaisväestön hallussa ja pääosalta karjalaisilla. Kun Solovetskin luostari kasvoi ja vaurastui Venäjän kirkon ja hallitsijain suosiolla, se hankki haltuunsa lahjoituksina, ostoina ja velkojen pantteina yhä enemmän omaisuutta, myös varnitsoita. Venäjän hallinnon tiukentuessa Vienaan alkoi levitä myös Venäjän yhteiskunnallinen eriarvoisuus.

Suolakauppa oli Solovetskin luostarin monopoli ja erittäin tarkasti määritelty ja rajattu vain joidenkin kauppiaiden yksioikeudeksi.

Suolankeitto vapautettiin vasta vuonna 1862, jolloin Hänen Majaesteettinsa Keisari ukaasillaan kumosi toukokuun 26. päivänä kruunun yksin-oikeuden suolakauppaan.

Jorma Piirainen

Lähteet:
Kirkinen: Karjala idän ja lännen välissä I, Kirjayhtymä 1970
Kokkonen: Rajaseutu liikkeessä, SKS 2002
YLE/Teema/Karjala

Yhteystiedot (lähetä sähköpostia klikkaamalla): puheenjohtaja, sihteeri, varapuheenjohtaja,
rahastonhoitaja, Sukututkija Jorma Piirainen

Sivuston teknisissä asioissa ota yhteyttä: webmaster.